|
Main
- books.jibble.org
My Books
- IRC Hacks
Misc. Articles
- Meaning of Jibble
- M4 Su Doku
- Computer Scrapbooking
- Setting up Java
- Bootable Java
- Cookies in Java
- Dynamic Graphs
- Social Shakespeare
External Links
- Paul Mutton
- Jibble Photo Gallery
- Jibble Forums
- Google Landmarks
- Jibble Shop
- Free Books
- Intershot Ltd
|
books.jibble.org
Previous Page
| Next Page
Page 29
Emilie Bj�rkst�nin l�heisyys oli heitt�nyt ik��nkuin varjon aavistuksen
runoilijan p��t� ymp�r�iv��n s�dekeh��n. Maailma oli yritt�nyt valaa
katkeraa myrkky��n Emilien onnen pikariin, ja h�n oli tuntenut olevansa
suurin syntinen maan p��ll�. Viimeisen maalla-oleskelunsa j�lkeen h�n
luuli p��sseens� vaikeimman ajankohdan ylitse; h�n tunsi itsens�
rauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sill� ei ollut nyt mit��n
muistutettavaa h�nt� vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, ett� kaikki ei
ollut viel� niinkuin sen olisi pit�nyt olla ja ett� tuo pieni varjo oli,
h�nen moitteettomasta k�ytt�ytymisest��n huolimatta, kenties vain v�h�n
syventynyt. Se oli luonnollisesti h�nen vikansa. H�n ei ollut tarpeeksi
rangaistu.
Niinp� alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin h�nen
ymm�rt��, ett� runoilija kyll�kin oli kiinnitt�nyt h�neen erikoista
huomiota, mutta ett� t�m� oli osoittanut sellaista huomiota my�s muille,
ja sill� aikaa, kun h�n oli ollut poissa, niin --! Aluksi ei mik��n
voinut j�rkytt�� Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, --
h�nh�n tiesi! Mutta mainittiin nimi�. Ensimm�isen kerran n�emme sanan
�mustasukkaisuus� h�nen p�iv�kirjassaan. H�n k��ntyy pel�styneen�
Runebergin puoleen. �Pid�tk� sin� h�nest�?� kysyy h�n. T�m� vastaa
silm�nr�p�yksess�: �Min� pid�n h�nest� niinkuin hyv�st� tuttavasta,
mutta min� en _rakasta h�nt�_.� Emilie uskoo h�nt� heti. Mutta kun h�n
ei h�nt� n�e, ep�ilee h�n j�lleen. Maa pett�� h�nen jalkojensa alla.
�Min� tied�n, ett� h�n pit�� minusta enemm�n kuin h�nen pit�isi ja ett�
h�n ei siin� asiassa valehtele, sill� jos h�nkin pett��, h�nkin
teeskentelee -- silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, is�n
Jumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan h�nen tunteensa kyll�kin pian
j��hty�, ja aika tulee, jolloin min� merkitsen h�nelle yht� v�h�n kuin
se ruohonkorsi, jota h�nen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan h�n ei
teeskentele, sill� ainakin _nyt_ min� olen h�nelle rakas.� Ja h�n lis��:
�H�n pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itse��n klo 5 iltaisin,
ainakin seuraavana p�iv�n�, niill� paikoilla, jotka h�n oli valinnut
jokap�iv�ist� k�vely��n varten, mutta min� en luvannut mit��n, ja min�
tiesin kuitenkin, miten suuresti h�n toivoi sit�.�
H�nell� ei ole mit��n syyt� ep�ill�. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo
h�nelle, on palava rakkaudentunnustus. H�n ymp�r�i h�net hell�ll�
huolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. �Kuinka
sin� huohotat!� huudahtaa h�n pel�styneen�, kun t�m� tanssissa pys�htyy
h�nen eteens�. H�n on levoton h�nest� ja pyyt�� h�nt� hellytt�v�sti
j�tt�m��n tanssimisen v�hemm�lle. Emilie on h�nen ajatuksissaan aina ja
alituisesti.
Kaiken t�m�n h�n n�kee, kaiken t�m�n h�n tiet�� ja kuitenkin h�n palaa
ep�ilyksiins�:
�Jos se aika tulee, jolloin en en�� rakasta h�nt�, en en�� omista h�nen
kiintymyst��n, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on
my�s koko el�m� minulle tyhj�� ja alastonta.�
Runebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, h�nen suudelmansa
polttavampia. Mutta ep�usko on iskeytynyt kiinni Emilien syd�meen.
Silloinkin kun runoilijan tunne tempaa h�net mukaansa ja h�n tuntee
miten lujasti h�n on sidottu t�h�n, saattaa h�n �kki� havahtua
todellisuuteen ja pit�� kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija
todellakin sit�, mit� h�n sanoo ja osoittaa?
�Min� katsoin h�neen. H�nen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina
taivaan s�teilev�ss� valossa. Oi, kuinka n�m� kasvot n�yttiv�t minusta
sielukkailta ja jaloilta -- mutta samalla tutkimattomilta. Ja me
erosimme. -- Miten min� olen hullu! sanoin min� huoahtaen ja menin pois.
Niin kai olenkin!�
Usein h�n ep�� runoilijalta, mit� t�m� pyyt��, virkahtaen: �Mit� se
hy�dytt�isi?� ja kun h�n kuvaa er�st� iltaa, jolloin he k�veliv�t
yhdess�: �Kello oli seitsem�n illalla, ilma oli leuto ja sininen ja
valoisa, sill� Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me
puhelimme k�velless�mme, h�n ja min�. Mutta h�n oli vihainen tuolle
kultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyv�ilyn�, lis�� h�n:
�Ja min� siunasin syd�mess�ni tuota valoa.�
[Kuva: J. L. RUNEBERG
R. V. Ekmanin tekem� muotokuva
1849]
H�n on kadottanut �sokean onnensa� eik� tied� en�� mit� uskoa. Sitten
tulee er�s toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. T�m� mies on h�nen
mielest��n ensin miellytt�v�, sitten mielenkiintoinen, h�n kuuntelee
h�nt� innostuneena. Ett� t�m� henkil� on huvitettu h�nest�, sit� h�nen
ei tarvitse ep�ill�. Hetkellisess� kiemailun puuskassa h�n antaa t�m�n
l�hennell� itse��n yh� enemm�n, sitten tulee v�ltt�m�t�n r�j�hdys.
Tuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun
he n�kev�t nuo �sken niin hyv�t yst�v�t �kki� j�ykkin� ja vieraina
toisilleen. Ja h�n, tuo jumaloitu, k�rsii. Silloin Emilie huomaa
olleensa v�h�ll� heitt�� pois parhaan, mit� h�n omisti maailmassa, ja
h�n katuu katkerasti.
Previous Page
| Next Page
|
|