|
Main
- books.jibble.org
My Books
- IRC Hacks
Misc. Articles
- Meaning of Jibble
- M4 Su Doku
- Computer Scrapbooking
- Setting up Java
- Bootable Java
- Cookies in Java
- Dynamic Graphs
- Social Shakespeare
External Links
- Paul Mutton
- Jibble Photo Gallery
- Jibble Forums
- Google Landmarks
- Jibble Shop
- Free Books
- Intershot Ltd
|
books.jibble.org
Previous Page
| Next Page
Page 6
Koko t�m� asia oli minulle kuitenkin suurta tilintekoa itseni kanssa.
Olin niin el�ytynyt mieheni ylenemissuunnitteluihin, ett� ne olivat
kuin minun omia asioitani. Nyt nousi kysymys: olinko min� tuota
yhteiskunnallista menestyst� toivonut h�nen vai ehk� vaan itseni
t�hden? Suruni ja harmini hukkaan menneist� puuhista oli suuri, mutta
jos todella ajattelin h�nt�, niin ei ollut niink��n syyt� suruun. Sill�
katastrofin p�iv�st� asti h�n oli ollut juomatta mink��nlaisia v�kevi�,
viel�p� oli tupakoimisenkin heitt�nyt niinkuin se olisi h�nelle ollut
maailman helpoin asia, ja nukkui joka y�n kotona--uskotteko--pani maata
kymmenelt� ja her�si kuudelta, aamusin tuskin voiden hillit� itse��n
puhkeamasta ilolauluihin, kuten h�n itse sanoi minulle. Ja enk� min�
ollut juuri noista paheista tahtonutkin h�nt� pelastaa? Mit� min� siis
surin? Tietysti omia rauenneita toiveitani. Olin siis oman itseni
vuoksi h�nen menestyst�ns� tavoittanut. Ja olisinko todellakin nyt
viel� koettanut saada h�net luopumaan omista aatteistaan ja taas
antautumaan asemain tavoitteluun, vaikka tiesin, ett� mik��n sellainen
menestys ei voinut antaa h�nelle voimaa paheista luopumiseen! Olisinhan
silloin menetellyt niin kierosti kuin suinkin voi. Pelastamisen
asemesta olisin sy�ssyt turmioon!
Edess�ni ei siis ollut muuta valittavaa kuin antautua ottamaan l�hemp��
selkoa siit� mit� h�n oikeastaan tarkoitti ja l�yt�� jotakin el�misen
ja olemisen mahdollisuuksia t�ss� asiain t�ydellisess� mullistuksessa.
Vaimo seuratkoon miest�ns�, sanovat vanhat ja min�kin tietysti pidin
sellaista s��nt�� vanhentuneena; mutta mit� voi vaimo muuta, jos h�n
nimitt�in miest�ns� todella rakastaa? Siin�p� sit� oikein koetellaan,
rakastaako vaimo miest�ns� vai ei. Mutta jos luulette, ett� minun oli
helppo suorittaa t�m� koe, niin suuresti erehdytte, se oli vaikea,
vaikeampi kuin mik��n koskaan on ollut. Ajatelkaa asemaani. Kaikki,
kaikki meni nurin, aikomukset, suunnittelut, laskelmat, kaikki
ponnistukset ja kustannukset, joita oli tulevaisuuden varalle tehnyt,
ajatukset, tunteet, mieliteot--kaiken, kaiken piti muuttua. Mit� oli
tottunut ajattelemaan tai tuntemaan, sit� ei en�� saanut ajatella eik�
tuntea, sit� ei en�� ollut, se oli haudattu ainiaaksi... Sanalla
sanoen: ihminen on kasvanut niinkuin kasvi muiden mukana aukeutta ja
valoa kohden, yht�kki� tulee k�si, taivuttaa toisaalle ja sanoo: kasva
tuonne! Hyv�, kasva, mutta mist� ottaa siihen voimaa ja el�m�nhalua?
Ihminen ei ole yksin eik� muista irrallinen. H�n on my�skin sit�, mit�
muut h�nest� ajattelevat ja odottavat. Ja vaikka ei tulevaisuuden
suunnitelmista puhu kenenk��n syrj�isen kanssa, on maailmalla kuitenkin
aina joku m��r�tty ajatus ja odotus tuon ihmisen suhteen, josta h�n on
��rett�m�sti riippuvainen, h�n pit�� pyhimp�n� teht�v�n��n toteuttaa
tuo ajatus ja odotus, h�n taistelee sen t�ytt�miseksi kuin henkens�
edest�, se on h�nen salainen kunnianasiansa, se on h�nen kaikkensa
kaikessa, voimansa, el�m�nhalunsa. Mit� odotti maailma minulta? En
puhunut kellek��n aikeistani Sashan suhteen, mutta kuitenkin ajatteli
maailma: h�n aikoo tehd� tuosta juoposta ministerin, katsokaamme
onnistuuko h�n! Min� tiesin, min� tunsin ett� maailma niin ajattelee,
ja se oli koko minun el�m�ni, min� olin kuin arenalla, min� taistelin
toteuttaakseni maailman odotuksen, mit��n muuta el�m�� ei minulla
ollut. Keikauksen j�lkeen tuli maailma viel�kin uteliaammaksi--
tietysti! Sisareni neuvoivat minulle avioeroa, ja lakimiehet pitiv�t
sit� aivan helppona saavuttaa. Mutta--mill� syyll� olisin sen voinut
tehd�, kun mieheni oh tavallaan pelastunut eli oli siis tapahtunut
juuri se mink� vuoksi min� tahdoin h�nelle uhrautua?!
Sukulaisteni kauhistus kasvoi ylimmilleen, kun me muutimme
p��kaupungista ja asetuimme maalle. Min� itse en suinkaan v�himmin
k�rsinyt t�st�. Se nosti mullistuksen kukkuroilleen. Kadotin sanan
t�ydess� merkityksess� en ainoastaan entist� ajatus- ja
tunnemaailmaani, vaan suoraan silmist�ni kaiken sen, mihin ne olivat
ennen katsoneet, entiset ihmiset, entiset yst�v�t, entisen seurapiirin,
tutut kotikadut, rakkaat oleskelupaikat, totutut illanvietot,
teatterit, konsertit, jotka olivat olleet minun oikeata hengitysalaani.
Ja sijaan nousi silmieni eteen oudot mets�t, koivikot, lumiarot,
nukuttava hiljaisuus, hitaat, harvasanaiset talonpojat...
Mik�s siin� auttoi? En ole koskaan voinut olla toimetonna. Hiljaisuutta
ja tyhj�ntekemist� kammoon enemm�n kuin mit��n muuta. Rupesin
todellakin talouspuuhiin, uskotteko, menin niin pitk�lle, ett� keitin
ruokia, jopa pesin astioitakin--se on aina ollut erikoisen kauhuni
esine. Mutta minulla on semmoinen luonto, ett� innostun kaikkeen mit�
ikin�ni teen, ja niinp� k�vi t�ss�kin. Tiskasin, pesin, kes�t kaiket
puuhasin puutarhassa, minuun kasvoi tiet�m�tt�ni aivan kuin uusi
luonne, uusia asioita aloin rakastaa, intohimoisesti rakastaa.
Puutarhamme oli syv�n joen rannalla korkean pensasaidan ymp�r�im�n�
joka suunnalta. Pensasaitain takana kasvoi ikivanhoja lehmuksia, joten
siell� oli kuin maailman suojatuimmassa ja hiljaisimmassa paikassa.
Aurinko paahtoi sanomattoman kuumasti ja kasvullisuus oli omituisen,
maasta itsest��n nousevan kosteuden vuoksi niin rehev��, etten ole
miss��n my�hemmin sellaista n�hnyt. Se oli kuin minun toinen kotini,
min� tunsin siell� joka puun, joka penkin, rikkaruohojen repiminen oli
minun suurimpia huvejani, oletteko koskaan semmoista tehnyt?--no niin,
te siis tied�tte, mik� nautinto on, kun revitty��n rikkaruohot ulos
juurineen, kaivelee k�sill��n maan rivien v�list� pehme�ksi ja
kuohkeaksi, penkin reunatkin, ja ojentaa samalla sen suuntaa, ja sitten
n�kee kuinka punajuurikkain punavehre�t, suonikkaat lehdet loistavat
auringon s�teiss� tai p��st�v�t ne l�pitsens� muuttuen yh� syvemmin
vihreiksi ja punasemman suonikkaiksi, kasvavat suuriksi--suuriksi ja
maa on niiden peitossa vihre��, kaikki hy�nteisetkin, jotka niiden alla
kuljeskelevat. Tied�ttek�, min� kerran makasin penkkien v�lisess�
ojassa ja katselin ik��nkuin salaa sinne lehtien alaiseen, syv�n
vihre��n maailmaan. Siell� oli suloisen h�m�r�� ja l�mmint�, ja mik�
el�m�! Tuossa hienon hieno, vaaleanviheri�, juovikas mato taitavasti
kortta yl�s nousemassa, siin� nopeajalkainen sarviansa heilutteleva
kovakuoriainen, kaikilla kiirett� ja puuhaa, kaikilla omat ihmeelliset
pienoisrotkonsa ja k�yt�v�ns�, ihan erilaisissa muodoissa ja
vaihtelevaisuudessa kuin meid�n maailmassamme. Tutustuin niin heihin
siell�, etten tahtonut voida irtaantua. Min� makasin aivan alastomana
enk� kuitenkaan pel�nnyt mit��n pistoja. Muurahaisetkin antoivat minun
olla ihan rauhassa, joskus vaan tekiv�t nopean retken ylitseni, joka
minua sanomattomasti huvitti. En tarvinnut my�sk��n pel�t� mit��n
n�kij�it�, sill� pensasaidat olivat hyvin korkeita. Ja min� rupesin yh�
useammin ja useammin olemaan puutarhassani alastomana, aivan
alastomana, ja voin vakuuttaa, ett� mit��n pelkoa hy�nteisist� ei ole,
kunhan vaan itse asettuu heihin luottavalle ja hyv�lle kannalle. Ainoa
paha oli, ett� joskus mehil�inen takertui tuuheaan tukkaani, joka oli
sel�ss� hajalla, mutta se sattui ani harvoin. Nuori ruumiini ruskettui
pian ja oli mielest�ni hyvin, hyvin kaunis. Tunsin olevani yht� luonnon
kanssa. Se on suuri, se on ��ret�n nautinto, se on uskontoa. Kun vaan
tulin puutarhaani, syttyi minuun suorastaan vastustamaton halu
riisuutua alastomaksi. Niin saatoin tuntikausia tehd� ty�t� lapiolla ja
haravalla, sek� pystyss� ett� kumarassa asennossa, vuoroin istuen,
vuoroin ty�nt�en, vuoroin vet�en, vuoroin makuullakin, ja mieless� koko
ajan omituinen visert�misen tarve, riemu, halu puhjeta ylistyslauluun,
syleill� jotain n�kym�t�nt�, ��rett�m�sti, ��rett�m�sti rakastettua!--
Ja sitten joskus nukkua v�syneen� l�mpim�lle mullalle, ah! Ei mit��n
pelk��mist�, min� vakuutan! Kerran ollessani pitk�ll�ni n�in
vieress�ni, kuivuneissa ruohoissa, rabarberien alla pienen pienet sysi
mustat silm�t. Hiiri! ajattelin, ja olin kavahtaa s�ik�htyneen�
pystyyn. Mutta maltoin mieleni, kun muistin mit� juuri olin ajatellut:
ei mik��n elukka pure, ellei sit� ahdista, ellei se tunne olevansa
vaarassa. Ja vaikka sykkivin syd�min, saatoin kuitenkin pysy�
liikkumattomana. Hiiri l�hestyy, nuuskii minun varpaitani, kohoaa siit�
jaloilleni ja tunnen sen sametinhienot kosketukset, n�en sen ihanan,
pienoisen k�p�l�n, vaaleanpunertavan, se aina vaan nuuskii minua ja
sitten taas nopeasti etenee pitkin jalkaa, jo on lanteilla, vaikein
kestett�v� oli, kun hiiri kulki vy�t�isten yli, mutta siin�p� se
varmaan kuuli syd�men kovan tykytyksen, koska se �kki� hypp�si syrj��n
maahan ja katosi korteikkoonsa...
Previous Page
| Next Page
|
|