|
Main
- books.jibble.org
My Books
- IRC Hacks
Misc. Articles
- Meaning of Jibble
- M4 Su Doku
- Computer Scrapbooking
- Setting up Java
- Bootable Java
- Cookies in Java
- Dynamic Graphs
- Social Shakespeare
External Links
- Paul Mutton
- Jibble Photo Gallery
- Jibble Forums
- Google Landmarks
- Jibble Shop
- Free Books
- Intershot Ltd
|
books.jibble.org
Previous Page
| Next Page
Page 31
Mutta eiv�t ehdi viel� nuoren hevosen r�pyttelev�iset silm�luomet
ummistua ennenkuin ulkona narahtaa rekivajan ovisarana. Varsan p��
hetkahtaa j�lleen pystyyn.
Selv��n kuuluu y�n hiljaisuudessa kuinka vajan ovi varovasti avataan.
Mit� nyt? Varsa kavahuttaa etujalat ojennukseen ja h�rist�� korvansa
pystyyn suipeiksi kuin keih��n k�rjet.
Reki vedet��n hiljaa vajasta.
Varsa nousee ja koko h�nen ruumiinsa vavahtelee j�nnittyneest�
ihmetyksest�. H�n kuuntelee ja kuuntelee. Taas ei kuulu mit��n. On kuin
�inen liikkuja olisi puolestaan sit� varsan nousemisen kolinata
s�ik�ht�nyt. Mutta nyt jo pannaan avain tallinoven lukkoon. Kalahtaa
avaimen ensim�inen kierre. Taas on hiljaa. Kalahtaa toinen. Yl�ovi
aukeaa ja sen nelikulmaisessa hangen kuutamossa varsa n�kee kookkaan
ihmishaamun, �isen varjon, suitset k�dess�.
Mutta sin�h�n se oletkin minun is�nt�ni, hirnahtaa varsa, iloisesti
valveutuen.--Miksi tulet varsasi luo hiljaa kuin varas, ja ... ja
mikset puhuttele tapasi mukaan, etk� taputtele?... Miksi panet nopeasti
valjaat selk��ni, niinkuin kiirehtisit l�ht��n, etk� kuitenkaan irroita
marhamintaa, vaan kesken kiirett�si �kki� pys�hdyt, nojaudut minua
vastaan, ja min� tunnen lantiotani vasten sinun rintasi kuohuvan
tykinn�n?
Mik� onkaan mieless�si? En ole sinua tuollaisena ennen milloinkaan
n�hnyt. Viet minut kiireesti tallista, nostat sylkyreen aisat
kupeilleni, k��nn�t rahkeet luokan p�iden ja aisain ymp�ri, kirist�t
l�nget yhteen--ja samassa jo annat rinnuksen laueta j�lleen auki, aivan
kuin ep�ilisit koko l�ht��, mietit, ved�t rinnuksen uudestaan kiinni.
Taas annat laueta auki, taas ved�t kiinni...
Mutta jos olit valjastaessasi kummallinen, niin viel� kummallisempi
olet ajoon l�htiess�mme. Tuskin olin hyp�ht�nyt liikkeelle ja
varoitussivalluksen sinulta saatuani tasoittanut juoksuni hypyst�
raviin, kun sin� �kki� jo taas kirist�t ohjia ja jyrk�sti k��nn�t
suoraan kinokseen--ja siit� polulle, jota emme viel� koskaan ole
kulkeneet, ajat navetan takaa saunatielle ja siit� alas rantaan! Ja
rannassa--voi kauhistusta!--vaadit minun menn� lumettomalle, pime�lle
j��lle, jossa viel� ihan �skett�in mustat syksylaineet loiskuivat. Ja
taas varottaen sivallat minua, etten vaan peloissani tanssisi ennen
j��lle loikkaamista, etten ep�toivon vimmassa hypp�isi sinne, vaan
kauniisti ja rauhallisesti astuisin tuolle mustalle, hyytyneelle veden
pinnalle, joka varmaan heti roiskahtaen murtuu altani. Ei, min� k��nnyn
pois, k��nnyn v�kisin! Mutta taas armoton sivallus, ja min� seison kuin
seisonkin paikallani. Tunnen suussani kuolainten ankaran k�skev�t
nyk�hdykset. Sin�k�--sin�k� se olet, minun kultainen is�nt�ni?--Tuskan
hiki kohoo korvieni juureen. Ei, ei, en mene milloinkaan! Per��ntyen
min� karahutan takajaloilleni. En milloinkaan, en milloinkaan!--Silloin
sin�, armas is�nt�ni, iskujen asemesta nouset reest�, taputtelet minua
ja hellimmill� sanoillasi lepyttelet. Tied�t sen hyvin--en voi min�
silloin sinua vastustaa, murtukoon j��, astun siihen. Ensin toisella
etujalallani, sitten toisellakin. Merkillist�! J�� vaan risahti, ei
murtunutkaan. Sin� istut j�lleen reess�, nyt ovat jo takajalkanikin
j��ll�. Astun lyhyin askelin, alleni tuijottaen. Sin� sallit astua
k�yden, kunhan vaan en rupea hyppelem��n. Ehk� sin�kin pelk��t, koska
kuulen koko ajan: sjoh, sjoh, sjoh... Ja min� k�yn ja kierr�n oikealle,
miss� h��m�tt�� niemen ranta, sinun k��nt�ess� p��t�ni vasemmalle,
joten tulen kulkeneeksi sinne minne tahdot: suoraan pime�lle ulapalle.
Nyt alan juosta, keve�mpi ollakseni. Pime��n, aina vaan pime��n,
aukealle, pois rantamilta, y�h�n... Kavioini kapse kierii pitkin
kalseaa j��t� autioon pimeyteen: hok, hak, hak, hok, hok, hak, hak,
hok... Ja taivaan t�hdet j��n mustassa kalvossa minulle tahtia
tanssivat.
Voi sin� kultainen is�nt�, t�h�nk� minut hukutat, oman varsasi vire�n,
oman sorjan kutriharjan, kasvatin kotiahojen, lepikkojen lellitellyn,
oman leikkikumppanisi, oman entisen ilosi, juottamasi, sy�tt�m�si,
riimusta taluttamasi?
Voi sin� kultainen is�nt�, mit� tehd� aikonetkin, heit� musta �inen
mieli, k��nnyt� kotikiville, tulee kohta toinen p�iv�, uusi aamu
valkenevi, juoksen niinkuin ennen juoksin, viatonta viedess�ni,
lumihangen paistaessa kev�tauringon ker�ll�!
Mutta niemen ohi tultuamme tuikahtaa kaukaa vastaisen mets�rannan
pimeydest� valo, ja ohjissani tuntuu iloinen vavahdus. Ja vaikka sin�
k��nsit suoraan sit� valon tuiketta kohden, joten matkamme nyt pit��
Ison sel�n ammottaville syvyyksille, mieleni �kki� kepenee valon
tuikkeen n�hty�ni ja minussakin k�y niinkuin ohjissa iloinen vavahdus.
Nyt tied�n minne menn��n. Tuon talon muistan aina enk� unohda koskaan.
Kes�n aikana k�ytiin kahdesti siell�, ja viimeksi kun koivun lehti oli
keltaisena. Puoli p�iv�� oli matka kest�nyt Isonsel�n ymp�ri. Oli
siell�kin nuori is�nt�, yht� kookas kuin minun, vaikkei tosin yht�
kauranantelias. Kun viimeksi k�vimme siell�, talutti se vieras is�nt�
minut talliin, miss� oli muita hevosia, antoi hein�� eteeni ja meni.
Mutta hetken kuluttua juoksi talliin salavihkaa h�nen em�nt�ns�, hilpe�
nainen, ja vaikka min� luimistin h�nelle korviani--sill� en ole
milloinkaan hameellisia k�rsinyt--tuli h�n minun pilttuuseeni ja kaasi
kaksi kapallista mustaa kauraa hinkalooni. Ihmettelin, ett� h�n viel�
kiersi k�tens� minun kaulani ymp�ri, puristi p��t�ni rintaansa vasten
ja kahdesti kuumasti kuiskasi is�nt�ni nimen.
Previous Page
| Next Page
|
|