|
Main
- books.jibble.org
My Books
- IRC Hacks
Misc. Articles
- Meaning of Jibble
- M4 Su Doku
- Computer Scrapbooking
- Setting up Java
- Bootable Java
- Cookies in Java
- Dynamic Graphs
- Social Shakespeare
External Links
- Paul Mutton
- Jibble Photo Gallery
- Jibble Forums
- Google Landmarks
- Jibble Shop
- Free Books
- Intershot Ltd
|
books.jibble.org
Previous Page
| Next Page
Page 2
Nuorukainen nousee pensaasta, lähtee reippaasti kotiin astumaan. Mikä
loiste hänen kasvoissaan! Sadeko olisi hänet siihen määrään
virkistänyt?--Ei! Hän oli taivaalla nähnyt jotakin, mitä ennen ei ollut
aavistanut, ihmiselämän iloineen, suruineen! Hän oli löytänyt alan,
jolla saattoi vast'edes mietteensä näkyvään muotoon luoda.
SYVÄLLÄ TAMMEN JUURET.
I.
Yksinään seisoi Kolppanan synkän erämaan sydämmessä pienoinen tölli
viime vuosisadan keskipalkoilla. Sodan myrsky oli pyyhkäissyt seudun
autioksi asukkaista. Siellä täällä oli toki vielä joku lujempi käsi
pysytteleinyt turpeessaan kiinni. Semmoinen oli myöskin tämän,
Erätöllin, rauhallinen isäntä. Kyttä-Kaarleksi häntä yleensä
nimitettiin. Aikoinaan oli hän ruotsalaisten riveissä taistellut
Pietari Suuren sotalaumoja vastaan, oli joutunut vangiksi ja, päästyään
vapaaksi sitten, saanut haltuunsa tämän töllin ynnä pienen maatilkun
sen vieressä. Täällä eleskeli hän nyt nuoren kasvattinsa kanssa, jonka
hän maantieltä oli nälkään nääntyneen suomalaisen vaimoihmisen rinnalta
korjannut. Vanhan lehmänsä antimilla ja sillä vähällä, mitä vanhus
pienestä pellostaan kokohon sai, elättivät he itseään, mutta
erittäinkin metsän riistalla, sillä metsästys oli toki vanhuksen
hartainta työtä. Vuosia kului hiljalleen ja pieni Mari kasvoi jo
reippaaksi immeksi. Näytti siltä, kuin olisi vanhus täällä saanut elää
elämänsä loppuun kaukana maailman melskeestä. Niin ei kuitenkaan
käynyt.
Eräänä kesäpäivänä ilmaantui niille tienoille loistava metsästäjäseura.
Pian äkkäsivät vieraat Erätöllin ja päättivät asettua hetkeksi
levähtämään. Nytkös töllissä elämä syntyi. Näytti siltä, kuin olisi
rauhallisen peipposparin pesälle eksynyt parvi muukalaisia kirjavia
lintuja, jotka siinä hyörivät, siksattivat ja kotkottivat mitä liekkin
kieltä, josta ei nämä ymmärtäneet sanaakaan. Tyytymättömänä istui
vanhus ovensuunpenkillä, äänetönnä katsellen odottamattomia
rauhanhäiritsijöitä. Hän kyllä venättä osasi, mutta sitä eivät nuo
puhuneet. Suurempi hätä oli Mari raukalla. Hän ennätti kuitenkin
vieraitten näkyvistä piiloutua syvälle kiukaan koloon vaatteitten alle,
ja siellä oli hän nyt kättyrässä tohtimatta hengittääkään. Kun vieraat
olivat lähteneet, ja tyttö viimein uskalsi tulla näkyviin, huomasi hän
suureksi kauhukseen, että ne olivat vieneet "äijän" [isoisä] mukanaan.
Suuressa tuskassa ja toivottomuudessa vietti Mari suuren osan
päiväänsä, kunnes viimein vanhus palasi. Hän kertoi olleensa vierailla
oppaana ja sanoi saaneensa kultarahan palkaksi. Nyt muuttui
silmänräpäyksessä Marin suru suurimmaksi riemuksi. Säihkyvin silmin
katseli hän ihmeellistä aarretta, ihmetellen sen loistoa ja painoa.
Muutaman viikon päästä tultiin taasen vanhusta oppaaksi ottamaan. Tällä
kertaa ei Mari ennättänytkään piiloon--suureksi onnettomuudekseen,
sillä vaikka nyt vieraita olikin vaan kaksi, toinen nuori, toinen vanha
herra, oli Mari pahemmassa kuin pulassa. Ne eivät tahtoneet mitenkään
jättää häntä rauhaan kysymyksiltään ja silmäyksiltään. Erittäinkin oli
tuo nuorempi ilkeä.
Kun syksy alkoi lähestyä rupesivat nämä kaksi yhä useammin täällä
vieraissa käymään. Silloin tällöin tuli tuo nuorempi ihan yksinkin.
Pietari herraksi oli Kyttä-Kaarle kuullut muitten häntä kutsuneen ja
siksipä rupesi hänkin häntä nimittämään,--välistä paljaaksi
Pietariksikin,--ja heistä tuli hyvät ystävykset. Terve tullut oli
Erätölliin aina Pietari herra. Eikä hän koskaan lähtenyt sieltä
pistämättä rahakolikkoa ukon kouraan. Ihmekö sitten jos vanhuksella oli
ruskeassa kolpitsakaapissa "väkevääkin" tämän vieraan varalle. Vaikka
yhäti ujona, palveli häntä Marikin aina mielihyvällä. Ensin oli Mari
kyllä häntä pelännyt ja sanonut Pietari herraa "pahaksi", mutta nyt oli
päinvastoin. Hän rohkeni jo katsoa Pietaria silmiinkin, ja äijänsä
kanssa puhui hän Pietari herrasta aina mitä suurimmalla hellyydellä.
Eräänä syys-iltana oli Mari yksinään kotona. Vanhus oli mennyt kylään
ja luvannut vasta seuraavana aamuna palata. Kolpitsan vieressä istui
Mari jakkaralla rukkinsa ääressä iltaa viettäen. Ei häntä peloittanut.
Hän oli niin tottunut täällä metsän sydämmessä yksin olemaan, oli niin
monta syys-iltaa katsellut ikkunasta noita liikkuvia lyhty-paria, jotka
Venäjän synkkiä erämaita öisin valaisevat, oli saanut tottua
kuuntelemaan nälkäisten susien kamalaa ulvontaa. Hän luki silloin vaan
iltarukouksensa, kuten äijänsä oli opettanut, ja tirkisteli sitten
pelotta pienestä ikkunasta rösöisiä petoja, jotka ulkona vongeltelivat.
Previous Page
| Next Page
|
|